KIOVA (24.- 27.5.)
Kuvia Ukrainasta
Matka kohti tuntematonta alkoi lauantaina 24.5.2008. Kiovan Borispoliin suuntaava Ukraine Airlinesin lento oli tutun ja turvallisen Finnairin operoima. Muuta tuttua ja turvallista ei sitten ollutkaan. Aamun lennolla oli vain kourallinen matkustajia ja me olimme ainoat suomalaiset matkustajat. Mieleen nousi ajatus, että kohteemme saattaa tosiaan olla ”off-the-beaten-track”. Pieni matkajännitys alkoi kohota, mutta ensimmäinen matkapäivä sujui kaikkineen jouhevasti ja hermot lepäsivät, niin kuin lomalla pitääkin.
Lento oli vain vajaan tunnin myöhässä, saapui mukavasti perille ja löysimme nopeasti täsmälleen opaskirjamme (1) ohjeiden mukaisesti Kiovan keskustaan operoivan Polit bussin. Istahdimme täpötäyteen bussiin rinkkoinemme ja maksoimme sujuvasti kokonaiset 25 hryvniaa (UAH) (2).
Alle tunnin matka Kiovan rautatieasemalle, silmissä vilisivät kyrilliset kirjaimet ja päätähuimaavat betonilähiöt. Rautatieasemalta olikin odotettua pidempi kävelymatka pohjelihaksia pehmentävän mäkistä reittiä kohti Kiev Youth Hostelia (3). Hostelli oli kyllä melkoisen piilossa talokompleksin sisäpihalla. Opasteet olivat rajalliset, mutta lopulta viimeisen kulman takaa löytyi sisäänkäynti ja ennakkoon varaamamme huone.
Hyvä tuuri jatkui. Kiovassa oli käynnissä viikonlopunmittainen Kiev Days tapahtuma. Illan avasi Pyhän Andrewn kirkolta avautuva mieltäylentävä maisema Dnepr-joelle ja Kiovan kaupunkikuvaan. Ammensimme Kiovan arkkitehtuurin hämmentävyyttä ja ristiriitaisuutta; neuvostososialistinen harmaus ja rakentamisen tehokkuus yhdistettynä itämaiseen mystiikkaan, jonka päälle oli ripoteltu huolettomuutta ja rappiota.
Pyhän Andrewn kirkolta lähtee pitkä ja mutkitteleva katu alas keskustaan. Molemmin puolin katua on pieniä putiikkeja, kadun varret täynnä kirjavia taide- sekä rihkamakauppiaita ja matkalla nähtiin myös keskiaikainen kaksintaistelu näytös. Kukkulan juurelta kantautuvan musiikin lähteeksi paljastui täyden mittakaavan kaupunkifestivaali esiintymislavoineen ja oluttelttoineen. Humalassa huojuva kiovalaisten aalto vyöryi vastaan. Lavalla esiintyvä paikallinen tähtönen lauloi parhaassa viisuhengessä tarttuvaa euro-venäjä-poppia. Asiaankuuluvan vähäpukeiset tanssitytöt keikuttivat takapuoliaan Kiovan viilenevässä illassa.
Illan kääntyessä yöksi kävelimme mutkaisen mäen takaisin ylös, pysähtyen matkalla kuuntelemaan katusoittajia. Tunnelma oli lumoava. Festivaalien keskellä löytyi seesteisiä hetkiä, joissa ihmiset tanssivat ja haaveilivat, kuka mistäkin. Tuuli yltyi enteillen myrskyä. Tämä oli hieno lopetus hyvin alkaneen matkan ensimmäiselle päivälle.
Sunnuntaiaamuna suuntasimme toiveikkaina Kiovan päärautatieasemalle matkasuunnitelma kirkkaana mielessä; kolme pitkää junamatkaa seuraavan kahden viikon aikana. Pyrähdys Krimin niemimaalle ja kierros rannikolla, takaisin pohjoiseen ja matkalla pysähdys Ukrainan teollisessa ytimessä (Dnipropetrovsk) ja takaisin Kiovaan. Kuulostaa yksinkertaiselta? Sitä se ei todellakaan ollut.
Käytimme lippujen ostamiseen neljä piinallisen pitkää tuntia. Rautatieaseman virkailijoilla ei ollut vähäisintäkään aikomusta palvella kielitaidottomia turisteja. Vaikka onnistuimme saamaan ystävälliseltä infopisteen rouvalta paperille kyrillisillä kirjaimilla kirjoitettuna kohteet, päivämäärät, junien numerot ja kellonajat ei ainutkaan virkailijoista edes yrittänyt palvella meitä. Meitä palloteltiin tiskiltä toiselle kunnes olimme lähes hermoromahduksen partaalla. Ajan ja paikan tajun menettäneenä seisoimme jälleen yhden tiskin edessä puristaen jo rypistynyttä muistilappuamme ja katsoen toivottomina päätänsä pyörittävää virkailijaa, kunnes takaa kuului selvällä englannilla; ”May I help you?”
Yhtä autuaita ilmeitä ei näillä kasvoilla ole koskaan nähty. Tämä ystävällinen rouvashenkilö käytti pari minuuttia aikaa virkailijan kanssa ja pian jo ojensin luukusta pyydetyn nipun hryvnioita, joita vastaan saimme nipun junalippuja. Loputtomassa kiitollisuuden velassa tälle rouvalle jatkoimme matkaa kohti Kiovan keskustaa ja itsenäisyyden aukion juhlahumua.
Pitkän päivän päätteeksi löytyi jälleen uskomaton maisema paikka, josta saattoi ihmetellä joen liikennettä ja sen massiivisia puistosaaria. Takana häämöttävät kolossaalisten lähiötalojen rivistöt ylväässä harmaudessaan. Muovituopeista nautiskelimme eräänlaista paikallista herkkua; hiilihapotettua sahtia tai simaa, ehkä?
(1) Evans, Andrew: ”Ukraine”, Bradt Travel Guides, 2. painos, 2007 Hyvin palvellut opaskirja, sis. kattavat perustiedot liikkumiseen ja olemiseen. Auttoi löytämään suunnitelmaan ja budjettiin sopivan majoituksen. Hinta ja muut tiedot kuitenkin vanhenevat hämmästyttävän nopeasti. Kartat kirjassa ovat vain suuntaa antavia joten parasta ostaa lehtikioskilta kaupungin kartta. Kirja on kirjoitettu hieman tylsähkösti ja tekemisen/näkemisen vinkit keskittyvät lähinnä museoihin ja katedraaleihin. Aina on hyvä hieman eksyä matkalla.
(2) Hryvinian kurssi kannattaa tarkistaa, vaihtelee näköjään nopeasti. Valuuttaa ei saa ostettua maan ulkopuolelta, mutta valuutanvaihtopisteitä löytyy kaupungeista vaikka kuinka paljon. Pieni kävely ja nopea vertailu auttavat löytämään pian edullisen vaihtopisteen (se ei kuitenkaan varmasti ole lentokentällä!). Hinnoista: junamatkat maksoivat keskimäärin 100 UAH kahdelta (esim. Kiova – Sevastopol), minibussi Sevastopol – Alushta n. 30 UAH/hlö, ruuat ja juomat kahdelle ravintolassa n. 100 UAH
(3) Kiev Youth Hostel (Artema 52-A, www.hostel.com.ua) Ok hostelli, ei mitään enempää muttei vähempääkään. Hinta edullinen (n. 35 € / 2 hh) sijaintiin nähden, aivan Kiovan keskustassa. Kävellen pääsi liikkumaan hienosti. Huoneet olivat siistejä, samoin suihkut (1/ kaksi huonetta). Hostelli oli lievästi kolkko eikä siellä ollut yhteisiä tiloja tai keittiötä. Palvelu oli korkeintaan välttävää, mutta henkilökunta riittävän englanninkielen taitoista. Ovet ovat auki läpi yön.CHERNOBYL EXCLUSION ZONE (26.5.)
Kuvia Chernobylistä
Matkamme kohokohta ja varsinainen syy oli vierailu Chernobylin suljetulle alueelle (Chernobyl Exclusion Zone). Koleana maanantaiaamuna oppaamme Maxim oli kellon tarkkaan seitsemältä hostellimme ulkopuolella. Ajomatka alkoi eikä Kiovan aamuruuhka ollut ehtinyt vielä muodostua, joten selvisimme ulos kaupungista suhteellisen nopeasti. Autokyyti halkoi Ukrainan maaseutua, pieniä kyliä ja peltoja laiduntavine lehmineen.
Ensimmäinen merkki suljetusta alueesta oli tietenkin ensimmäinen tarkastuspiste. Auktoriteettia uhkuva, maastokuvioiseen univormuun pukeutunut poliisi tarkisti huolellisesti paperimme sekä auton takaluukun. Mitään tai ketään asiatonta ei alueelle saa viedä. Muodollisuudet sujuivat kuitenkin nopeasti ja olimme sisäpuolella ennen kuin huomasimmekaan. Tunnelma oli absurdi ensimmäistä, mutta ei viimeistä, kertaa sen päivän aikana.
Chornobylin kaupungissa, jossa voimalaitos ei sijaitse, sijaitsee ChernobylInterInform (CII) viraston toimisto. Toimistolla meille näytettiin vielä kertaalleen alueen kartat, kerrottiin lyhyesti perusasiat onnettomuudesta sekä käytiin läpi vierailuun liittyvät ohjeet; pahiten saastuneilla alueilla ei mm. tule syödä, juoda tai tupakoida ulkona.
Oppaamme Maxim oli loistava ja lämmöllä suositeltavissa kaikille, jotka suunnittelevat retkeä Chernobyliin. Päivän järjestelyissä oli huomioitu vieraiden toiveet ja ennen kaikkea ne huomioitiin alueella liikuttaessa. Opas vastaili kysymyksiin asiantuntevasti, värittäen raskasta aihetta välillä sopivan kevyesti ja oli yleisesti ottaen mielenkiintoinen keskustelukumppani.
CII hallinnoi suljettua aluetta ja määrää siellä liikkumisesta. Ukrainassa on muutamia yksityisiä matkanjärjestäjiä, mutta nekin joutuvat asioimaan CII:n kautta. Matkan tilaaminen suoraan CII:stä on oletettavasti paras vaihtoehto. Ukrainan valtionjohto on kuitenkin lyhytnäköisesti päättänyt, että Chernobyl onnettomuutta ei käytetä matkailuvalttina ja siksi näiden palveluiden löytäminen on vaikeaa. CII:stä ja retkistä alueelle löytyy huonosti englanninkielistä infoa. Sopivan osoitteen löytäminen ja yhteydenotto on hankalaa. Itse saimme käsiimme mutkien kautta Maximin sähköpostiosoitteen (4).
Toinen tarkastuspiste oli ns. 10 kilometrin alueen rajalla. Geiger mittari tuli esiin juuri dramaattisesti oikealla hetkellä kun lähestyttiin varsinaista voimala-aluetta, missä ei edelleenkään saa kansainvälisten sääntöjen mukaan kuvata. Hyvin elinvoimaisessa toimistossa voimalaitoskompleksin ytimessä asialleen omistautunut työntekijä antoi syventävän luennon voimalaitoksesta. Hän oli nainen joka tunsi asiansa ja jonka äänessä sekä sananvalinnoissa oli asiaan kuuluvaa dramatiikkaa.
Turistien sallitaan tyhjentävän luennon jälkeen ottaa kuvia suoraan nelosreaktorin työmaan edestä. Työmaalla ukrainalaisten ja venäläisten työmiesten joukko raataa kohtaloa uhmaten, rakentaen kansainvälisellä rahalla maksettua pysyvää sarkofagia suojaamaan maailmaa reaktorin säteilyltä. Ja suojaamaan länsimaalaisten ydinvoimamielisten hallitusten omaatuntoa, joka usein suljetaan samantapaisiin lyijykuoriin.
Kävely Pripyatin aavekaupungissa kävely oli tyhjentävin kokemus. Avauksena kävimme kaikkein tunnetuimmalla ja legendaarisimmalla maamerkillä, pohjatonta surullisuutta ja lohduttomuutta henkivällä pystyyn ruostuvalla maailmanpyörällä. Huvipuistossa joka ei koskaan päässyt varsinaisesti palvelemaan neuvostosankarien sirkushupien tarpeita.
Huvipuiston jälkeen siirryttiin autolla kaupungin keskusaukiolle. Kapusimme ”Hotel Behind the Forest” kattohuoneiston terassille. Panoraama kaupungin yli oli pysähdyttävä. Taustalla lymyili nelosreaktorin rauniot, jotka valvoivat sumussa aavekaupunkiaan.
Asia jota Pripyatista ei kuvien perusteella ymmärrä on se, että kaupunki on ollut täydellinen neuvostounelma. 50 000 asukasta, kaikki maan parhaimmistoa. Asukkailla oli saatavilla kulttuuri- ja liikuntapalvelut. Luonto ja luonnon antimet olivat lähellä. Kaikilla oli töitä, kaikki lapset kävivät koulua. Pitihän kaupunkiin avata jopa huvipuisto. Valiojoukko pumppasi energiaa neuvostokoneiston loputtomaan tarpeeseen. Sitten, yhdessä yössä, kaikki oli ohi. Unelma loppui raa’asti aamuauringon noustessa. 16 vuoden työ oli ohi.
Nykymaailmasta löytyy eräänlainen vastine Pripyatille. Sen sukulainen Slavutych on satelliitti kaupunki, josta nykyiset Chernobyl työntekijät pendelöivät alueelle töihin halki Valko-Venäjän maa-alueen.
Pripyatin katuja kävellessä ei oikeastaan tajua, että täällä sitä ollaan tai missä sitä ollaan. Kaikista paikoista oli nähnyt etukäteen kuvia ja ne olivat tunnistettavia. Kaupungin kokoa ei kuitenkaan voinut etukäteen käsittää. Tai sitä miten puut ovat oikeasti vallanneet pääkadut takaisin, sulkeneet ne autoliikenteeltä. Millaisia ihmisiä täällä on asunut? Mitä ääniä on kuulunut? Miltä täällä on näyttänyt tai tuntunut? Ovatko asukkaat olleet onnellisia? Mitä he ovat ajatelleet maailman menosta? Toisaalta, ihmiselon jälki on niin kaukainen ja haalistunut, että en epäilisi jos joku väittäisi, ettei täällä koskaan ole ketään asunutkaan. Epätodellinen kuvaa parhaiten olotilaa. Sama tunne, joka valtasi mielen kun seisoi 300 metrin päässä nelosreaktorista. Mieli tyhjeni ja ainoa ajatus oli, tuossa se sitten pamahti.
Pripyat näyttää siltä kuin sitä olisi kohdannut valtava tuho, kuten sota. Rakennukset sortuvat ja joka puolella on hävitystä. Todellisuudessa kaupungille ei kuitenkaan ole tapahtunut mitään. Kaupunki ei ole kärsinyt jonkun ulkopuolisen voiman aiheuttamaa tuhoa. Lukuisia ryöstelijöitä lukuun ottamatta, jotka ovat saaneet aikaiseksi melkoisen sotkun. Todellinen vahinko Pripyatille on kuitenkin ollut vain ihmiselon päättyminen. Luonto on vallannut tyhjäksi jääneen tilan ja rikkonut kaupungin perusteet. Se on tuonut hävinneen elämän tilalle uuden. Chernobyl alueella näimme jopa villihevosia. Luonto on muuttanut kaupungin metsäksi, tuoksut ja äänet autioilla kaduilla ovat kuin metsässä. Alueesta on tullut luonnon oma kansallispuisto.
Matkan lopuksi poistuessamme 30 km suojavyöhykkeeltä yksi tehtävään nimetty sotilas teki huolettoman säteilymittauksen neuvostoaikaisella laitteistollaan. Hän tarkasti automme takaluukun ja palasi takaisin dekkarinsa pariin. Chernobyl vierailuun liittyy paljon kuviteltua vähemmän dramatiikkaa. Oikeastaan vierailu tehokkaasti demystifioi Chernobyl aluetta ja onnettomuutta. Näin ollen se palvelee hyvänä tiedon ja ymmärryksen levittäjänä. Ihmiset alueella suhtautuvat koko asiaan melko arkipäiväisesti. Toisaalta, joka päivähän he alueella työskentelevät.
(4) ChernobylInterInform virasto ja tietoa Chernobylistä; www.chernobyl.info. Oppaan Maxim sähköpostiosoite: maxus@zeus.net. Pripyat foorumin sivut, josta löytyy paljon kuvia ja tietoa (järjestävät myös retkiä); pripyat.com
JUNA: KIEV – SEVASTOPOL (27.5.)
Aamuauringon säteet tunkeutuivat hostellin pölyisten ikkunoiden läpi. Kaunis päivä Kiovassa oli alkanut. Meillä alkoi neljäs matkapäivä. Taitettavana olivat vaivaiset 17 tuntia junassa käytännössä pohjois-etelä suunnassa halki Ukrainan, aina Krimin niemimaalle asti. Eilen oltiin Valko-Venäjän rajalla, huomenaamulla Mustanmeren rannikolla.
Puolen päivän aikaan saavuimme jälleen Kiovan rautatieasemalle. Olimme vajaata tuntia ennen junan lähtöä paikalla. Kaksi ostoskassillista evästä, ml. leipää, juustoa, piimää, vettä ja pieni pullo paikallista vodkaa. Eiköhän olla valmiita matkaan? Opaskirjasesta tankattiin viimeiset vinkit junalla matkustamiseen ja tulkattiin lippujen oleellisimmat informaatiot, kuten vaunumme numero.
Päivän mittaan aurinko jatkoi paistamistaan ja maisemat vaihtuvat vilisten silmien edessä. Juna kulki varmasti eteenpäin, heiluen ja jyskyttäen vakuuttavasti. Alkumatkan neljän hengen coupe oli vain meidän kahden käytössä. Lepo ja toimettomuus tuntuivat mukavilta. Päiväunille tuuditti radiosta pauhaava musiikki; venäläistulkintaa ikivihreistä iskelmistä ja viisuhenkistä euro-venäjäpoppia. Matkakirjaakin oli aikaa selailla ja viiden päivän Krimin vierailulle laadittiin alustava suunnitelma. Ensimmäinen haaste on löytää kielellisenä ummikkona majoitusta Sevastopolista.
Junan välillä pysähtyessä asemille herrat ja rouvat laahustivat asemalaiturilla käsissään piirakoita, sämpylöitä tai savustettuja kaloja myytäväksi nälkäisille matkaajille. Yksi asemista oli erikoistunut pehmoleluihin, joita sitten kaupattiin erivärisinä ja -kokoisina. Yhden pysäkin jälkeen vaunussa kiersi kaveri, joka läväytti coupemme sohvalle nipun lehtiä. Selasimme nippua, mutta emme varsinaisesti innostuneet venäjänkielisistä lehdistä, lukuun ottamatta yhtä pehmopornolehteä. Hetken päästä kaveri hakikin nipun pois. Liekö ollut myyntiin vai lainaksi, se jäi mysteeriksi.
Yksi junan suosituimmista harrastuksista on käytävän ikkunoista maisemien tuijottelu, päätellen siitä, että joka hytistä ainakin yksi matkustaja päivysti jatkuvasti ikkunalla. Ja miksei päivystäisi. Vilisevät maisemat saavat myös mielen matkaamaan ja välillä pyyhkii kaikki ajatukset. Tyyneys ja matkustamisen nautinto valtaa olon, vaikka välillä maisemat ovat tylsähköjä. Kuten opaskirja tiesi kertoa, neuvostokoneisto on aikoinaan istuttanut pääratojen varret täyteen tasaisia puurivistöjä, etteivät tietyt strategiset kohteet näyttäytyisi matkaajille. Toistaiseksi vilahtaneet kohteet ovat olleet kyllä lähinnä sitä, mitä vilja-aitaksikin kutsutaan.
Juna oli kaikin puolin positiivinen yllätys. Autenttisten äänien ja sisustuksen lisäksi vanha neuvostojuna kolisee luotettavasti ja minuutilleen hitaassa aikataulussaan eteenpäin. Joidenkin väitteet vessojen epäsiisteydestä ovat täydellisen liioiteltuja. Ne ovat aivan tavallisia metallin hohtoisia, raiteille laskevia junan vessoja. Joka vaunussa on omansa. Kaikkien vaunun matkustajien yhteinen etu onkin että vessa pysyy siistinä loppuun asti.
SEVASTOPOL (28.-29.5.)
Aamu KrimilläKeskiviikko aamuna kuudelta saavuimme sateiseen Sevastopoliin. Junamatkalla paistaneesta auringosta ei tietoakaan. Toimme Kiovan surkeat säät mukanamme. Päätimme levätä pari tuntia Sevastopolin asemalla ennen kuin lähdimme etsimään majapaikkaa. Sinä aikana ehdimme löytämään kaupungin kartan, mikä vaatii huomattavan määrän kielitaidotonta kyselyä ja huitovien käsien millin tarkkaa tulkintaa. Asemalla odotellessa yritin myös hieman orientoitua siihen missä me olemme ja toisaalta missä kaikki muu on. Koskaan ei pitäisi asemalta lähteä suin päin syöksymään, vaan noudattaa vanhaa viisautta. Istahtaa alas, nautiskella kahvista ja mietiskellä rauhassa päivän suunnitelmiaan.
Opaskirja auttoi hyvään alkuun kun viimein lähdimme kohti keskustaa. Nousimme jyrkän mäen johdinautolla numero yhdeksän ja köröttelimme suoraan keskustaan, hotellin pihaan kuten suunniteltua. Hotel Sevastopol, hulppea tsaarinaikainen pytinki, jonka ylväät puitteet ja valkeat pylväät saattavat hämätä matkaaja. Saimme helposti puoli tyhjästä hotellista huoneen kahdelle, aamupala ja suihku käytävällä, 320 UAH / yö. Budjettimatkailua luksuksella.
Sevastopol on erityisen viehättävä kaupunki. Seesteinen laivastokaupunki, jossa toimii Venäjän Mustanmeren laivaston tukikohta ainakin vielä vuoteen 2017. Kaupunki, joka avasi ovensa ulkopuolisille vasta kymmenkunta vuotta sitten. Katukuvassa näkyy tietenkin paljon merimiehiä ja univormuja.
Arkkitehtuuri ja tunnelma ovat hieman välimerellisiä; hauskoja rantabulevardeja, pienehkö moderni ostoskatu ja paljon loistavia merellisiä ravintoloita laineiden liplatuksen äärellä, jossa vielä tuurilla laulaa paikallinen iskelmätähti punaisessa mekossaan syntetisaattorin esiohjelmoidun rytmin tahtiin. Ihmiset ovat ystävällisiä ja avuliaita sekä pukeutuvat hieman eurooppalaisemmin; tavallisia, trendikkäitä ja rentoja. Kiovassa kaikunut piikkarien kopina ja roiskeläppien suhina jäi taakse. Paikka on kaikin puolin vähemmän venäläinen kuin Kiova, vaikka todellisuudessa ollaan Ukrainan venäläismielisimmässä ja – kielisimmässä kaupungissa. Venäjän trikolori heiluu jokaisessa kulmassa.
Perusukrainalainen takatukka on kuitenkin valttia myös Sevastopolissa. Joka toisella miehellä on jonkinlainen tuuppari niskassa. Ukrainalaiset ovat joko ultramoderneja trendsettereita tai sitten jääneet pahasti junasta muodin vilistäessä länsimaisin harppauksin.
Syntymäpäivä piknikTorstaina 29.5. Päivin syntymäpäivä aamuna suuntasimme Sevastopolin eteläiselle laitamalle Feolinan kaupunginosaa, josta kartan mukaan löytyisi kallionreunamat ja henkeäsalpaavat maisemat Mustallemerelle. Lähitorilta haimme evääksi tuoreita hedelmiä ja kioskilta ukrainalaista kuohuviiniä. Hotellin vastaanotossa epäiltiin, ettemme selviä perille Feolinaan ilman taksia. Vaadimme kuitenkin jonkinlaista ohjetta bussiyhteyksistä ja aloitimme pitkän kävelyn. Teimme taas yhden kaupunkivaelluksen auringon paahteessa etsiessämme risteystä, josta etelään suuntaavat minibussit lähtevät.
Lopulta saavuimme minibussien valloittamalle aukiolle ja saimme kielitaidottominakin ystävällistä palvelua paikallisesta pitseriasta. Kysyessäni ”Feolina” ja ”marshrutka” ohjeeksi tulivat ”numero kolme” ja ”yellow”. Eli saimme bussin numeron ja hyppäsimme kyytiin. Varmuudeksi hoimme kuskillekin Feolina ja hän pysäytti auton juuri oikeassa kohdassa.
Saavuimme aivan meren rannalle. Edessä avautui päätähuimaava maisema, kymmenien metrien pudotus turkoosiin mereen, joka jatkui silmän kantamattomiin. Tuuli humisi korviin ja aallot löivät rantaan alapuolellamme. Takanamme avautui välimerellinen pientalolähiö. Istuimme näköalapaikan ränsistyneille penkeille siemailemaan halpaa ukrainalaista kuohuviiniä.
Matkalla takaisin kaupunkiin pysähdyimme meitä aiemmin auttaneeseen pitseriaan, jossa nautittiin maistuva ”seafood” pitsa ukrainalaisittain; simpukoita ja mustekalaa. Maistuvaa oli. Kylmä Baltica olutpullo maistui myös.
Myöhemmin illalla kaupunkivaellus jatkui Sevastopolin keskellä sijaitsevalle kukkulalle, jossa oli enemmän tai vähemmän hyväkuntoisia arvokiinteistöjä upeilla maisemilla. Jos olisin rikas sijoittaja, voisin ostella kiinteistöjä täältä, kunnostaa ne hotelleiksi ja odotella matkailubuumia. Sitä suunnitellessa istuskelimme jälleen yhden mahtipontisen Leninin juurella ukrainalaista olutta maistellen ja kirsikoita syöden. Elämä maistui makoisalta.
ALUSHTA (30.5.-1.6.)
Matka Sevastopolista jatkui pienellä minibussilla Krimin eteläreunaa pitkin Alushtaan. Pienempi, halvempi ja mukavampi kuin Yalta, lupaili matkaopaskirjamme. Lisäksi myös lähempänä Simferopolia, josta meidän junamme jatkaisi sunnuntai-iltana pohjoiseen. Aurinko paistoi taas vaihteeksi melko kesäisesti taivaalta eli loistava ilma hikoilla ahtaassa minibussissa mutkaisella vuoristotiellä. Kuljettajamme oli nuorukainen, jolla oli tyttöystävä matkaseurana. Ja vaikka en hänen ajotaitojaan epäilekään, tuntui hän keskittyvän kaikkeen muuhun kuin ajamiseen. Hankalaahan se on kun tyttö ryypiskelee olutta ja kuiskuttelee vieressä.
Lauantaina herättiin kello neljä aamulla katsomaan auringonnousua Mustanmeren rannalla. Alushta on pienessä lahden poukamassa, vuoristojen ympäröimänä. Aurinko nousi näyttävästi vuorijonojen takaa. Seisoimme meren rannalla, kaupunki oli vielä hiljalleen hereillä. Ihmiset harhailivat baarista koteihinsa, teinitytöt ja – pojat istuskelivat rannalla lauleskelemassa. Yön viimeiset työntekijät istuskelivat väsyneinä terasseillaan odottelemassa aamun vuoroja. Roska-auto kolisteli läpi nuokkuvan rantakaupungin.
Aurinko maalasi taivaan lämpimän, jopa tulisen oranssiksi. Lokit kaartelivat taivaan halki. Yksinäinen kalastaja seisoi kivellään pyytämässä aamun saalistaan. Yhtäkkiä delfiinin selkäevä nousi pintaan, ja kohta toinen. Pyrstöjä. Pieniä hyppyjä. Pullonokkadelfiini parvi oli myös aamun saalistaan pyytämässä. Lokkiparvi kerääntyi niiden yläpuolelle ja tekivät hurjia syöksyjä poiminaan kaloja.
Nautiskelimme kevyen aamupalan rannalla, kävelimme läpi rantabulevardin ja kuuntelimme tunnelmaa. Aamun edetessä väsymys palasi ja kävelimme takaisin hotellille päiväunillemme.
Yöpaikkamme Alushtassa oli hotelli Spartak, (340 UAH / 2 hh) neuvostoromantiikka parhaimmillaan ja pahimmillaan. Valtava kolossi pyöreine parvekkeen ikkunoineen nousee ylväänä urheilupuiston keskeltä. Olympia renkaat muistuttavat ylevistä aatteista, jotka varmasti täällä majoittuneille ja harjoitelleilla neuvostourheilijalupauksilla on ollut kirkkaana mielessä. Nytkin hotelli oli täynnä nuoria urheilijalupauksia, jotka eivät kyllä varsinaisesti urheilullisimmillaan olleet, kun illalla kävelimme kaupungista takaisin. Kammottava eurojytke pauhasi jostain puiston keskeltä. Hotellin pihassa oli bileet käynnissä. Joku paikallinen tähti esiintyi pihan kulmassa ja kaikki nuorukaiset tamppasivat parhaansa mukaan, verkkarit viuhuen, hirmuisessa tuubassa. Mahtavaa, ihmiset ovat kyllä kaikkialla yhtälailla hassuja.
Alushta oli hauska kokemus. Ehkä juuri sitä mitä odottikin. Pieni venäläisturistien suosima rantaresortti mustanmeren rannalla; paljon bulevardeja, ulkoilma ravintoloita ja erilaista tapahtumaa, musiikkia sekä huvipuistovempeleitä. Rentouttavaa, kunhan osaa suhtautua tämän tyyppiseen ympäristöön ja nauttia sen parhaista puolista. Illalla kun katselimme ulkoilmakonsertin jälkimaininkeja, mieli kuitenkin edes hieman synkkeni. Kunnon jytädiskoteekki pauhasi pääbulevardilla yömyöhään. Kun musiikki viimein loppui, väkijoukko hajaantui nopeasti terasseille ja baareihin. Rantabulevardille jäi kammottava näky. Särkynyttä lasia oli joka puolella, tasaisena mattona. Kaikkien maiden pitäisi lähettää delegaatio Suomeen tutustumaan pullopanttijärjestelmän nerokkuuteen.
Matka Alushtasta jatkui sujuvasti johdinautolla Simferopoliin. Matkaa oli noin 40 kilometriä, matka-aika kaksi tuntia, hinta 7 UAH. Pyllyä tärisyttävä ja unettava kokemus. Simferopolissa aikaa oli muutama tunti ennen yöjunan lähtöä. Aika käytettiin hyväksi kiertelemällä laitakaupunkia ja keskustaa; kahvit tunnelmallisen lähikuppilan terassilla, eväät paikallisesta supermarketissa ja taas yksi ulkoilmakonsertti Leninin patsaan juurella. Simferopol on keskellä Krimiä ja tärkeä julkisenliikenteen keskus. Junia lähtee suurehkolta asemalta kohti pohjoista, busseja pitkin poikin Krimiä. Me hyppäsimme yöjunaan kohti Dnipropetrovskia
DNIPROPETROVSK (2.6. – 4.6.)
Uusi aamu valkeni Dnipropetrovskissa, Ukrainan kolmanneksi suurimmassa, kaikkein teollistuneimmassa ja saastuneimmassa kaupungissa. Dnipropetrovsk oli Neuvostoliiton aikaan suljettu kaupunki, jossa valmistettiin monipuolisesti erilaista sotilaallista kalustoa. Neuvostoliitto harrasti paljon näitä suljettuja kaupunkeja ja kohteita; Sevastopol, Dnipropetrovsk, Saarenmaa, Paldiski jne. Ja kaikki ovat sotilaskohteita, kuinkas muuten.
Kartan haku kierros aseman ympäristössä osoitti, että ihmiset ovat taas astetta kiireisempiä ja tylympiä Krimin leppoisuuden jälkeen. Aamu toimiin kuului myös pehmomuovisesta mukista nautittu, sokeroitu kiehuvan kuuma pikakahvi. Jos et erikseen muuta pyydä, voit olla varma että saat sokeroidun pikakahvin.
Kahtena Dnipropetrovskin yönä kokeilemme Couchsurfingia 5. Suomessa oli jo etukäteen sovittu Andryin (NIXOID), 19 –vuotiaan ohjelmistosuunnittelijan kanssa, että yövymme hänen luonaan. Krimillä vahvistimme asian tekstiviestein kunnes sitten olimmekin jo odottamassa Andryita Dnipropetrovskin rautatieasemalla aamun valjetessa.
Meidät vastaanotti suoraan Kiovasta biletys reissultaan palaava väsynyt ja krapulainen nuorukainen. Matkasimme marshrutkalla halki keskustan, yli Dnipr joen, vasemman rannan ensimmäiselle lähiöalueelle. Kämpässä asui kolme ohjelmistosuunnittelijaa, joista yksi oli luovuttanut huoneensa ja sänkynsä meidän käyttöön. Mahtavaa vieraanvaraisuutta. Pääsimme myös käymään järjellisiä keskusteluja englanniksi. Aluksi kieli oli pojilla hieman ruosteessa, mutta pienen lämmittelyn jälkeen juttua alkoi riittää.
Andryin työt alkoivat puoliltapäivin, jolloin hän lykkäsi asunnon avaimen meille ja passitti marshrutkalla keskustaan ja käski tavata ystävänsä kello 15 Leninin patsaan juurella. Ystävät näyttivät meille innoissaan kotikaupunkiaan. Näimme kaupunkia, tutustuimme ihmisiin, keskustelimme asioista, kulttuurista, musiikista, politiikasta, ruuasta yms. Oleskelu Andryin ja kämppisten luona oli todella kotoisaa. Sinänsä absurdia, sillä tulimme täysin tuntemattomien ihmisten kotiin, täysin vieraassa maassa ja emme tunteneet kertaakaan oloamme vaivaantuneeksi heidän nurkissaan.
Nämä pojat soveltuvat erityisen hyvin isänniksi extremen ystäville. He ovat täysin hurahtaneita ”extreme kaupunki turismiin” eli menevät luvatta, pimeän tullen suljetuille teollisuusalueille, purkutuomion saaneisiin tai hylättyihin halleihin yms. paikkoihin. Talo johon meidän piti kiivetä, oli todella huonossa kunnossa ja kattotasanteelle johtavista portaista puuttui puolet. Ajatus joutua kielitaidottomana jonkun virkaintoisen tai korruptoituneen teollisuusvartijan saati miliisin tentattavaksi ei myöskään houkutellut. Passasimme, koska omaamme terveen itsesuojeluvaiston. Elämysmatkailua on monenlaista ja me saamme kicksimme muualta. Mutta tervemenoa te extremen ystävät.
Dnipropetrovskissa tuli testattua pitkästä aikaa myös kyykkyvessaa tositoimissa. Dnipropetrovskin rautatieaseman vessa oli suhteellisen tiheän siivouksen kohteena tai ainakin aamutuimaan vielä hyvässä kunnossa. Kyykkyvessa on itse asiassa hyvin miellyttävä vessakokemus. Reikä lattiassa on myös huomattavasti hygieenisempi kuin länsimainen posliinimalli. Tässä versiossa paljas iho ei kosketa mihinkään. Ainoa kosketuspinta koko vessaan on kengän pohjat. Nerokasta.
Dnipropetrovskissa on ehkä maailman autioin metro. Mahtipontiset asematunnelit kumisevat tyhjyyttään loisteputkien valossa. Viisi asemaa koko linjalla, joka lähtee rautatieasemalta väärään suuntaan, esimerkki huonosta kaupunkisuunnittelusta. Mutta niitä täällä riittää. Ukrainalaisen arkkitehtuurin tavaramerkki on suuret suunnitelmat ja kolkot kolhoosit, joista suurin osa on rakennusvaiheessaan jäänyt puolitiehen tai muuten vaan oman onnensa nojaan. Dnipr joen varrella seisoo yksinäisyydessään massiivinen kerrostalo, jota ei koskaan viimeistelty. Se on rakennettu pehmeälle rantapenkereelle ilman kunnollisia paalutuksia, minkä seurauksena se valuu hiljakseen jokea kohti.
Kotimatkalla illalla Andryi oppaamme varoitti nukkumalähiöistä, joissa sattuu iltaisin ja öisin runsaasti satunnaisia, humalaisia pahoinpitelyjä. Hän on monesti joutunut juoksemaan kotiin. Ei todellakaan turistin paikka. Hyvä vinkki tässä vaiheessa!
Viimeinen Dnipropetrovsk päivä oli erityisen kuuma. Andryin ystävä Buzza esitteli viimeisen kerran kaupunkiaan. Löysimme tunnelmallisen taidekahvilan kaupungin keskustasta, istuskelimme puistossa iltahämärässä nautiskellen olutta ja juuri ennen junan lähtöä söimme vatsat täyteen aseman kupeessa sijaitsevassa Ukrainalaisravintolasssa, missä lautanen lastattiin täyteen toinen toistaan tuhdimpaa ja rasvaisempaa ruokaa. Kassalla maksettiin annoksen painon mukaan.
Yksi tärkein syy Couchsurfingin käyttöön on ehdottomasti kulttuurivaihto. Veimme mukanamme suomalaista musiikkia ja saimme vastineeksi ukrainalaista, kävimme pitkiä ja avartavia keskusteluja, näimme kaupunkia ostoskadun tuolla puolen ja sillan takaa. Ilman tällaisia kontakteja yhteyden luominen kansan syviin riveihin voi olla hieman hankalaa.
(5) Couchsurfing; www.couchsurfing.com. Dnipropetrovskin opas Andryi, NIXOID couchsurfing tunnukseltaan.
TAKAISIN KIOVASSA (5.6.)
Maailman ympäristöpäivän aamuna heräsimme yhdessä suuressa ympäristöongelmassa, Ukrainassa. Olimme jälleen takaisin Kiovassa. Viimeinen yö junassa takana ja hyvin nukutti. Herätys oli tosin aikainen, juna oli perillä jo ennen kuutta. Pikainen kasvojen ja hampaiden pesu aseman vessassa, aamupalaksi kahvi, kolmioleipä ja monivitamiinimehua ja jälleen jaksoi. Viimeinen päivä Ukrainassa edessä ja seuraavana päivänä matka kohti Borispol Internationalia.
Vaikka kahden viikon aikana siirryttiinkin tiheään paikasta toiseen ja taitettiin runsaasti kilometrejä junalla hienoimpia, hetkiä oli kuitenkin istua puistoissa lämpimänä iltapäivänä. Aika pysähtyy kuunnellen ääniä ja lukien kirjaa. Tai kun saapuu kukonlaulun aikaan suuren kaupungin asemalla, istahtaa alas syömään aamupalaa ja tarkkailee kun muurahaisarmeija kiiruhtaa päivän askareihinsa. Tai kun keskellä päivää kävelee Kiovan autioon Hydroparkiin, ruostuneeseen neuvostounelmaan, hiipuneeseen huvipuistoon joenrannalla, katsellen kaupungin mahtipontista siluettia ja unelmoi.
Viimeisen yön majoitus löytyi kätevästi Kiovan rautatieasemalta. Aseman pohjoissiivessä oli ns. ”
business/service centre”, jossa kahden hengen huone maksoi 280 UAH. Lyömätön sijainti. Lentokenttä bussi lähti aseman edestä. Respan ensivaikutelma antoi hieman fiinimmän kuvan kuin mitä paikalla oli edellytyksiä. Totuus on karumpi ja parempi tällaiselle reppureissaajapariskunnalle; likaiset vaatteet ja hiukset, epäsiisti sänki ja liian vähän yöunta. Mikä hauskinta, uneen tuuditti rautatieaseman taustakohina; junan kolina, kuulutukset, ihmiset, liike ja matkustaminen. Tunnelmaa aidoimmillaan.
Kaiken kaikkiaan Ukrainasta jäi mieleen päällimmäisenä hauskan rehellinen tunnelma. Ukraina on toistaiseksi välttynyt länsimaiselta massaturismilta. Kaupungeista ei löydy turisti-infoja, kartat täytyy ostaa lehtikioskista ja esim. postikortteja oli lähes mahdoton löytää. Silti kielitaidoton ulkomaalainen pärjää, saa apua ja maksaa samat hinnat kuin paikallinen. Paitsi ehkä takseissa, joita ei tarkoituksella kokeiltu koko matkan aikana.
